Sappirakon mukoseele

Sivun sisältö

Shetlanninlammaskoirat ry pitää sappirakon mukoseelen vakavasti otettavana ja seurattavana terveysongelmana. Useiden tutkimuslähteiden mukaan shetlanninlammaskoirilla on suurentunut riski sairastua mukoseeleen. Sairaudesta tiedetään vielä vähän ja sen periytymismekanismeja ei tunneta.

Yhdistys pyrkii keräämään tietoa sairaudesta ja edistämään sairauden eteen tehtävää tutkimustyötä. Yhteistyötä on tehty muun muassa lääkäreiden, laboratorioiden ja muiden rotuyhdistysten kanssa. Jalostussuosituksia sappirakon mukoseelen suhteen ei tämänhetkisen tiedon perusteella pystytä antamaan. Kliinisesti sairaita ja oireilevia koiria ei jalostusohjeen eikä Kennelliiton jalostusstrategian mukaan saa käyttää jalostukseen. Oireilevat (närästys, oksentelu jne.) koirat suositellaan tutkimaan ja hoitamaan tarvittaessa eläinlääkärin ohjeiden mukaan.

Sheltanninlammaskoirat ry tekee yhteistyötä Hannes Lohen geenitutkimusryhmän kanssa, ja tavoitteena on aloittaa mukoseelelle oma geenitutkimusprojekti. Tätä varten tarvitaan näytteitä sekä mukoseele-sairaista että terveeksi todetuista koirista. Etenkin yli seitsemänvuotiaista, sapeltaan terveeksi tutkituista shetlanninlammaskoirista toivotaan näytteitä geenitutkimusta varten. Lue lisää tutkimukseen osallistumisesta ja näytteiden lähettämisestä Geenitutkimukset-sivulta.

Tälle sivulle on koostettu olemassa olevia tietoja ja julkaistuja artikkeleita aiheista. Linkit artikkeleihin ja julkaisuihin löytyvät sivun lopusta.

Mikä on mukoseele

Mukoseele on sairaus, jossa sappirakkoon kertyy tiivistynyttä sappea tai limaa. Tämä voi johtaa sapen kerääntymiseen maksaan, sappiteiden tukoksiin, sappirakon tulehdukseen ja lopulta sappirakon puhkeamiseen. Sappirakon puhkeaminen on hengenvaarallinen tila, joka vaatii välitöntä hoitoa.

Mukoseeleen on viime vuosikymmeninä sairastunut yhä enemmän koiria. Mukoseelea on havaittu erityisen paljon shetlanninlammaskoirilla, kääpiösnautsereilla, cockerspanieleilla ja chihuahuoilla. Sairastunut koira on tyypillisesti vanhempi yksilö, sairastuneiden keski-ikä on noin yhdeksän vuotta. Nuorikin koira voi sairastua.

Taudin oireet ovat vaihtelevia. Oireita voivat olla esimerkiksi oksentelu, voipuneisuus, närästysoireet, ruokahaluttomuus, vatsakipu, ikterus eli keltaisuus sekä runsas juominen ja virtsaaminen. Koirat voivat olla myös oireettomia.

Ei vielä tiedetä, miten mukoseele tarkalleen kehittyy tai mitkä tekijät sen aiheuttavat. Todennäköisesti sairauden puhkeamiseen vaikuttavat monet tekijät. Mukoseelella on havaittu selvä rotualttius, minkä takia perinnöllistä herkkyyttä sairastumiseen pidetään todennäköisenä, ainakin shetlanninlammaskoirilla. Mukoseele yhdistetään tiettyihin endokriinisiin eli umpieritysjärjestelmän sairauksiin, kuten lisämunuaisen liikatoimintaan (Cushingin tauti), kilpirauhasen vajaatoimintaan ja korkeisiin veren rasva-arvoihin. Niinpä sekä geneettiset että aineenvaihdunnalliset tekijät vaikuttanevat taudin syntyyn. Myös sappirakon heikentyneen supistuvuuden on todettu altistavan mukoseelelle. On näyttöä siitä, että tietyt lääkeaineet, kuten eräissä ulkoloislääkkeissä käytetty imidaklopiridi, voisivat joskus olla osatekijöinä taudin puhkeamiseen.

Mukoseele voidaan diagnosoida ultraäänitutkimuksella. Mukoseeleen viittava löydös on eriasteinen, hyperkaikuinen liikkumaton sakka sappirakossa. Verinäytteissä todetaan usein kohonneet maksa-arvot, ei kuitenkaan aina.

Mukoseelen hoitovaihtoehdot ovat sappirakonpoistoleikkaus tai lääkitys (yleisimmin ursodeoksikoolihappo) yhdistettynä sappirakon seurantaan ultraäänitutkimuksella, aluksi 1–2 kuukauden välein. Lisäksi ruokavalio muutetaan vähärasvaiseksi. Jos sappirakko on puhjennut tai koiralla on hyvin voimakkaat yleisoireet, ainut mahdollisesti pelastava hoito on leikkaus. Toisinaan leikattukin koira tarvitsee loppuelämäkseen lääkityksen.

Nykyisen tiedon valossa ultraäänilöydökset eivät ole luotettava työkalu sen arvioimiseen, mikä on sopiva hoitomuoto milloinkin. Toisin sanoen ultraäänilöydösten perusteella on mahdoton ennustaa, miten tauti etenee milläkin yksilöllä. Lisätietoa tarvittaisiin siitä, miten mukoseelen voisi todeta hyvin varhaisessa vaiheessa ja miten varhaisessa vaiheessa aloitettu lääke- tai leikkaushoito vaikuttaisi taudin kulkuun ja ennusteeseen.

Kirjallisuus pitää leikkausta parhaimpana hoitomuotona. Lääkityksellä olevista mukoseelepotilaista ei ole kattavia seurantatutkimuksia, eli lääkehoidon tehosta ei vielä tiedetä tarpeeksi. Sappirakonpoistoleikkauksissa kuolleisuus on melko korkea, lähteestä riippuen 5–40 %. Lisäksi sappirakonpoiston jälkeen voi koiralle tulla erinäisiä ruuansulatuskanavan vaivoja ja oireita, jopa samankaltaisia, joita mukoseele itse aiheuttaa. Niinpä oireettomissa tai hyvin lieväoireisissa tapauksissa täytyy puntaroida tarkkaan leikkauksen ja lääkitykselle jättäytymisen riskien välillä. Lisäksi on aina selvitettävä mahdolliset muut sairaudet, jotka voisivat selittää oireilua, ja hoitaa ne kuntoon ennen leikkauspäätöksen tekemistä (pois lukien hätätilanteet).

ELL Aino Patjas

Juttu on julkaistu myös Shetlanninlammaskoirien jäsenlehdessä.

Lähteet

Choi J, Kim A, Keh S, et al. ”Comparisons between ultrasonographic and clinical findings in 43 dogs with gallbladder mucoceles”, Veterinary Radiology & Ultrasound 2014;55:202-207.

Cullen JM, Willson CJ, Minch, JD, Kimbrough CL, Mealey KL. ”Lack of association of ABCB4 insertion mutation with gallbladder mucoceles in dogs”, Journal of Veterinary Diagnostic Investigation, May 2014 vol. 26 no. 3 434-436.

Gookin, J.L., Correa, M.T., Peters, A., Malueg, A., Mathews, K.G., Cullen, J. and Seiler, G. ”Association of Gallbladder Mucocele Histologic Diagnosis with Selected Drug Use in Dogs: A Matched Case-Control Study”, Journal of Veterinary Internal Medicine, 2015 29: 1464-1472.

Jaffey J.A., Graham A., VanEerde E., Hostnik E., Alvarez W., Arango J., Jacobs C., DeClue AE. ”Gallbladder Mucocele: Variables Associated with Outcome and the Utility of Ultrasonography to Identify Gallbladder Rupture in 219 Dogs (2007-2016)”, Journal of veterinary internal medicine, 2018 Jan;32(1):195-200.

Jaffey JA, Pavlick M, Webster CR, Moore GE, McDaniel KA, Blois S, et al. ”Effect of clinical signs, endocrinopathies, timing of surgery, hyperlipidemia, and hyperbilirubinemia on outcome in dogs with gallbladder mucocele”, The Veterinary Journal, 2019;251:105350.

Jaffey JA, Matheson J, Shumway K, Pacholec C, Ullal T, Van den Bossche L, Fieten H, Ringold R, Lee KJ, DeClue AE. ”Serum 25-hydroxyvitamin D concentrations in dogs with gallbladder mucocele”, PLoS One. 2020 Dec 16;15(12):e0244102.

Kesimer M, Cullen J, Cao R, Radicioni G, Mathews KG, Seiler G, et al. ”Defective mucin un-packing underpin gallbladder mucocele formation in dogs”, PLoS ONE. 2015;10(9):e0138988.

Laalo T. 2019. Sappirakon mukoseele: kirjallisuuskatsaus ja retsospektiivinen tutkimus. Lisensiaatintyö. Helsingin yliopisto, Eläinlääketieteellinen tiedekunta.

Mealey KL, Minch JD, White SN, Snekvik KR, Mattoon JS. ”An insertion mutation in ABCB4 is associated with gallbladder mucocele formation in dogs”, Comparative Hepatology 2010 Jul 3;9:6.

Parkanzky M, Grimes J, Schmiedt C, et al. ”Long-term survival of dogs treated for gallbladder mucocele by cholecystectomy, medical management, or both” Journal of Veterinary Internal Medicine, 2019;33(5):2057-2066.

Pike FS, Berg J, King NW, et al. ”Gallbladder mucocele in dogs: 30 cases (2000-2002)”, Journal of the American Veterinary Medical Association, 2004;224:1615-1622.

Smalle TM, Cahalane AK, Köster LS. ”Gallbladder mucocele: A review”, Journal of the South African Veterinary Association, 2015;86(1):1318.

Worley DR, Hottinger HA, Lawrence HJ. ”Surgical management of gallbladder mucoceles in dogs: 22 cases (1999-2003)”, Journal of the American Veterinary Medical Association, 2004;225:1418-1422.

Etsi sivulta